Maailmanympärimatkan loppuyhteenveto (Helsinki, 12.6.2011)

Stop - nyt loppui matkustelu.

Kiertolaiselämästä alkaa nyt olla jo kuukausi, joten on oiva ajoitus vilkaista taaksepäin ja miettiä mitä matkasta jäi käteen. Viime syksynä reissuun lähtiessä en oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Irtiotto arjesta riitti ruokkimaan motivaatiota ja matkaan lähdettiin uteliaalla fiiliksellä. Tavoitteena oli ottaa kaikki irti yksinäisyydestä ja pohdiskella oman elämänsä suuntaa. Mitä kauemmaksi siitä pääsi, sitä paremman perspektiivin siihen sai. Tästä vuodesta alkaa toivottavasti taas uusi aika elämisessä.

Suurta henkistä valaistumista en kokenut, ehkä sitä varten pitäisi matkustaa Intiaan joogaamaan, mutta kirkkaita valonpilkahduksia kuitenkin. Nautin suunnattomasti matkasta ymmärtäessäni kokevani jotain itselleni ainutlaatuista. Tärkeintä eivät olleet matkakohteet tai nähtävyydet, matkustaminen ja siihen liittyvä elämäntapa oli paljon koukuttavampaa. Vastaavaa vapauden tunnetta irti kaikista velvollisuuksista ja vastuista en ole ennen kokenut. Se oli hyvin puhdistavaa sekä henkisesti että fyysisesti. Opin olemaan ja selviämään yksin kaikenlaisista tilanteista, sekä nauttimaan hetkestä. Kun elää tätä hetkeä, muistelematta menneitä ja kurkkimatta tulevaisuuteen, on oloonsa hyvin tyytyväinen. Tämä oivallus olisi hienoa pystyä pitämään jatkossa myös työelämässä.

Vaikka suurin osa taipaleesta taittui itsenäisesti, niin en kokenut yksinäisyyttä. Matkan varrella kohdatut persoonalliset ihmiset olivat kaikkein parasta antia ja muiden reissareiden kanssa ei tarvinnut koskaan olla yksin. Paitsi jos halusi omaa rauhaa. Suuret kiitokset myös kaikille reitilleni matkustaneille ystävilleni, toitte aina mukananne ilahduttavan palasen kotimaata! Mexico Cityssä puolestaan sain mahtavan mahdollisuuden tutustua lukuisiin siellä asuviin sukulaisiini.

Boracaylla voi myös kirjoittaa.

Jälleen tuli todistettu myös Facebookin elämää mullistava voima: muutama vuosi sitten olisi ollut paljon yksinäisempää matkustaa, nyt luultavasti chättäilin ystävieni kanssa jopa normaalia enemmän. Lisäksi Feseen kertyi puolen vuoden aikana ryhmään ”ulkkarit” yli 20 uutta kaveria. Läppäri kulki mukana koko matkan ja meistä tulikin oikein läheiset ystävät. Nettiin pääsi omalla koneella lähes kaikkialla – kuriositeettina helpoimmin Vietnamissa, heikoimmin Yhdysvalloissa – ja sen sisällä kulki kevyesti kymmenien kilojen painoiset matkaoppaat pdf-muodossa. Sitä käytettiin muutenkin päivittäin, sillä sapattivuoden toisena tavoitteena on toteuttaa pitkäaikainen haave romaanin kirjoittamisesta. Ensimmäinen drafti alkaa olla kohta valmis, kirja toivottavasti kasassa loppusyksystä. Tämän vuorotteluvapaan keskeisenä sisältönä onkin antaa aikaa itselleen ja tehdä juuri niitä asioita mitä itse haluaa. Suosittelen lämpimästi tällaista henkisten voimavarojen kasvattamista, siitä on jatkossa hyvä ammentaa.

Kuluneen kuukauden aikana olen saanut loputtomasti vastata kysymykseen matkan parhaasta kohteesta. Ei siihen ole selkeää vastausta. Mitään en olisi jättänyt pois ja paljon jäi näkemättä. Paikat ovat keskenään niin kovin erilaisia, että niitä on vaikea laittaa järjestykseen. Päätin kuitenkin sinnikkäästi yrittää listata RixonWorldTourin (joka muuten sisälsi karaokea 5 eri mantereella) kokemukset järjestykseen. Ensimmäisellä short-listalla oli erityisiä elämyksiä yhteensä 36 kpl, joista puristettiin kasaan tässä alla olevat. Tuhannet kiitokset kaikille lukijoilleni, teitä oli yhteensä seurannan mukaan lähes 300 eri henkilöä!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Matkan elämykset top10:

# 10 : Päivän pyöräilyretki kumpuilevassa San Franciscossa kasvatti sekä sivistystä että kuntoa.

# 9 : Neljä tuntia kestänyt luolaseikkailu kiipeillen, ryömien ja uiden Waitomossa (NZ).

# 8 : Ainutlaatuinen tilaisuus päästä vierailemaan World Visionin kehitysapuprojektissa Liman slummeissa.

# 7 : Selviäminen hengissä tienylityksestä Hanoissa.

# 6 : Henkeäsalpaavat ja fantasiamaiset maisemat Glenorchyssa Uudessa Seelannissa.

# 5 : Live-esiintymiset turisteille loisteliaan Sacrifice-bändin vierailevana solistina Alona Beachillä Filippiineillä.

# 4 : Epätodellinen olo Rotoruan vulkaanisella alueella Uudessa Seelannissa.

# 3 : Osallistuminen pienen Mabinayn vuoristokylän fiestaan Filippiineillä ja paikallinen vieraanvaraisuus.

# 2 : Spontaani neljän päivän seikkailu moottoripyörän kyydissä Vietnamin vuoristossa.

# 1 : Majesteetillinen Machu Picchu keskellä Andien vuoristoa. Jos on jo 30v haaveillut vierailevansa täällä, niin sitä elämystä on vaikea minkään muun kokemuksen ohittaa!

Kuvauskirahvilla on kivaa (4.5.2011, Lima)

Kuvauskirahvi Gulliver täällä taas terve!

Nam! Capuccinoa rantakahvilassa.

Nyt on matkusteltu ja voi vääräsäärinen visentti kun tää on mah-ta-vaa! Siis reissaaminen on aivan parasta ohrapirtelön keksimisen jälkeen. Harva kirahvi on etuoikeutettu näkemään ja kokemaan näin paljon elävän maailman ihmeitä. Toivottavasti veljet savannilla nyt lukevat tätä blogia ja tukehtuvat kateellisina apinanpuulehtiinsä. En siis lainkaan valita kohtaloani, jos jollekin on jäänyt sellainen käsitys. Ehei. Tosin kieltämättä matkan varrella tapahtui jotain, joka nosti viihtymistä jännästi sitten edellisen kirjoitukseni…

Taal kraaterin reunalla kurkkimissa.

Vasta matkustaessa ymmärtää kulttuurien monimuotoisuuden ja hahmottaa kuinka paljon lelukirahvinkin maailmaan voi mahtua. Pistää kaulan mutkalle. Ihan kuin löytäisi mangopuun täynnä täyteläisiä hedelmiä, joista jokainen maistuu erilaisen herkulliselta. Reppumatkalaisena on vaivatonta kulkea, kun joku toinen hoitaa kävelyn. Sitten pääsee vähän väliä tutustumaan aurinkoisiin biitseihin, siniseen valtamereen, vanhoihin kulttuureihin, pieniin kyliin ja suurkaupunkeihin. 

Ja mikä parasta, matkan varrella tapaa aina mielenkiintoisia ihmisiä ja kirahveja ympäri maailmaa. On se jännä miten pieni kirahvi saa huomiota kuin joku karvainen koiranpentu, kun kipuaa repusta pöydälle. Kaikki heti kiinnostuvat ja haluavat kuulla tarinani, tahtovat yhdessä kuvaan kanssani. Ihan kuin olisi kantakapakkaan eksynyt Elvis.  

Pojat tarjosivat paikallista Tanduay-rommia, hupsista.

Paljon on putoillut kookospähkinöitä puista sen jälkeen kun viimeksi kirjoittelin. Repussa on roikuttu halki helteisen Kuuban, värikkään Meksikon ja päädytty Peruun. Nämä muinaiset kulttuurit ovat parhaimmillaan, kun ei tarvitse itse kiivetä helteessä niille kivikasoille. Kuvauskirahvi vetää vaan kaulan mutkalle ja nauttii maisemista, tämä on täyden palvelun turismia. Meksikossa vietettiin yhteensä kuukauden verran, joten siinä ehti hyvin tutustumaan myös paikalliseen faunaan. Salskealla kirahvilla riittää kysyntää, joten kyllähän sitä kaikenlaisia tipuja kainalossa roikkui. Mutta sitten ilmestyi se tumma ja tulinen señorita ihan puskista ja tarttui kiinni kuin toffeessa kylpenyt täi! Enkä kyllä valita yhtään. Matkailuun tuli aivan uutta virettä, kun pääsee jakamaan ne kaikki elämykset toisen kirahvin kanssa.

Eivätpä tienneet Maya-intiaanit millaisen turistirysän rakensivat.

Sen jälkeen matka on sujunut kuin tanssi. Kaikki värit ovat kirkkaampia, maisemat kauniimpia, ruuat maukkaampia. Olen ikuisena optimistina kyllä aina tiennyt, että joskus onni potkaisee tätäkin happymeal-kirahvia. Ja wow, millainen leidi sitten ilmestyikin! Sen täplätkin ovat ihan täydellisesti muotoutuneet! 

Sanoja ei tarvita, kun mariachi-musiikki soi.

Onhan tässä tietty ollut kaikenlaista kulttuurieroa ja kielimuuria, mutta ilmeisesti olen tehnyt jotain oikein, kun se on jaksanut roikkua mukana. Tai sitten se saattaa luulla minua matkaoppaaksi, kun olen niin paljon vauhkonnut niistä kaikista paikoista mitä olen nähnyt… no ihan sama, kaikki menee kuin tanssi niin kauan kun kommunikointi ei toimi. 

Wayna Pichun huipulla kuhertelemassa.

Ennakkoon Riku odotteli kovasti Machu Picchua, eikä suotta. Sävähdyttäviä raunioita on nähty muuallakin, mutta näiden sijainti tekee paikasta mystisen. Pelkästään junamatka pilviä halkovien vuorenhuippujen välistä oli hienompi elämys kuin joulukirkko kännissä! Retki kruunattiin kipuamalla viereiselle Wayna Picchun huipulle, jossa maisemat vain paranivat. Mikäs siinä kirahvin repussa lepuutellessa, kun Riku kipusi n. neljä miljoonaa porrasta ylös alas aamupäivän aikana. Eivät tainneet muinaiset inkat juuri step-masteria tarvita. 

Perussa suhde tuon puisen kirahvin kanssa syttyi ilmiliekkeihin. Vaikea mennä sanomaan miksi, kun en ymmärrä juuri mitään sen puheesta. Ehkä se oli se korkeus, joka pysti hormonit hyrräämään. En viitsisi lähteä mainostamaan, mutta eipä me oltaisi paljon edes ehditty juttelemaan. Sen verran on saniaisia pistetty lakoon ja kaktuksia kaadettu... 

Perhepotretissa Madera, Pedro ja Gulliver.

Tosin siinä tuiskeessa sattui pieni vahinko, mikä saattaa lähiaikoina rajoittaa matkustelua. Mä luulin että se jatkuva bebéstä puhuminen oli mun hellittelynimi! Ja enhän mä edes tiennyt, että puinen kirahvi voi tulla raskaaksi? Nyt sitten tiedän myös sen, että nämä lelukirahvit lisääntyvät aika nopeasti. Pikkasen ahdastahan nyt on matkata, onneksi kohta päästään kotimaahan aloittamaan perhe-elämää.

(Psst, voisiko joku antaa tullille nimettömän vihjeen, jotta toi puiseva nainen palautettaisiin kotimaahansa?)