Vaihtoehtona vapauden tunne (Saigon, 20.12.2010)

Reppureissareille pakettimatkat ovat kuin joulukinkku juutalaisille, ei siis kovinkaan kosher. Koko matkaamisen ydin on omien itsenäisten valintojen rikkaudessa siitä mitä haluaa nähdä ja tehdä. Seuraamalla vaistojaan ja jättämällä matkasuunnitelmat riittävän joustaviksi, voi saavuttaa paljon enemmän mitä edes osaa odottaa. Valmiiksi pureskeltua turistipuuroa nauttivat pakettimatkaajat ovat arvoasteikossa alempana, sillä heidän matkakokemuksensa ovat ennalta-arvattavia ja riskittömiä. Toki tämä on helppo ja mukava tapa nähdä maailmaa, mikä sopii monille. Itse kuitenkin haluan kokea enemmän.

Niinpä pahin floppaukseni Vietnamissa oli lähteä kiertämään Vietnamin sodan tapahtumapaikkoja turistiryhmän mukana paketoidulle ”DMZ-tourille”. Ilmastoidussa bussissa istuttu päivä oli turhauttava ja haaskattu. Kiinnostavimmat kohteet olisi voinut itsekin käydä katsomassa, niin olisi välttynyt lukuisilta oppaan ohjeistamilta pysähdyksiltä, jossa kaikki yhdessä ihmeteltiin ja kuvattiin jotain kukkulaa, jossa oli joskus sodittu. Identtiset polaroidit löytynevät jokaisen turistin matka-albumista.


Oma etappini Vietnamissa meni osittain liian suunnitelmallisesti, mutta silti siihen on jäänyt reilusti tilaa erilaisille elämyksille. Olen syönyt kanan sisäelimiä ja jalkoja sisältäneen juhla-aterian. Juonut maaseudulla itse poltettua riisiviinaa paikallisen perheen kotona. Maistanut käärmeviinaa suoraan erilaisia kuolleita eläimiä sisältäneestä purkista. Vieraillut yli satavuotiaan pariskunnan savimajassa vuoristokylässä. Ryöminyt Viet Congin aikanaan kaivamissa tunneleissa ja ampunut M16 rynnäkkökiväärillä. Nähnyt rekan alle jääneen moottoripyöräilijän ruumiin maantien varressa. Todistanut baaritappelua ja seurannut paikallisen poliisin toimintaa sen selvittämisessä. Jännittänyt moottoripyörän kyydissä Hanoin liikenneruuhkassa. Juhlinut itsenäisyyspäivää syöden karjalanpiirakoita Suomen suurlähetystössä. Liittynyt englantia puhumattoman perheen sunnuntai-piknikille heidän ehdottomasta vaatimuksestaan. Keskustellut pitkään skotlantilaisen kirjailijan kanssa ja tutustunut australialaiseen runoilijaan. Tullut huijatuksi ravintolassa ja taksissa. Etc. Ei mikään huono saldo kolmen viikon reissauksella.

Tärkeimpiä päätöksiä elämyksellisyyden kannalta oli muuttaa 5 minuutin harkinnalla valmiit suunnitelmat ja hypätä tuntemattomaan paikallisen moottoripyöräkuskin kyydissä kiertämään 4 päiväksi Vietnamin maaseutua ja vuoristokyliä. Tämän ansiosta pääsin kokemaan paljon sellaista, mitä en olisi osannut etukäteen suunnitella. Asioita, mitä normaalit pakettimatkaajaturistit eivät pääse juuri koskaan kokemaan. Matka taittui osittain bussien akselileveyttä kapeammilla vuoristoteillä ”minority villageihin”, jossa kyläläiset olivat aidosti innoissaan nähdessään harvinaisen vieraan eli turistin.  Lapset parveilivat ympärillä ja halusivat ehdottomasti valokuviin valkoisen jättiläisen kanssa. He asuivat oloissa, jotka olisivat jopa keskivertovietnamilaiselle sietämättömät, mutta olivat silti silminnähden elämässään onnellisia. Ovi näiden ihmisten elämään aukesi ainoastaan kokeneen oppaani henkilökohtaisilla suhteilla. Lisäksi sain kuulla lukemattoman määrän mielenkiintoisia tarinoita matkan varrella ja iltaisin Quýn kanssa kahdestaan aterioidessa ja riisiviinalla skoolatessa.

Ainoa miinuspuolena kyseisestä moottoripyöräreissusta jäi vakava trooppisen hyönteisen purema. Nimittäin moottoripyöräkärpäsen. Neljän päivän reissu sai oivaltamaan, miksi motoristit ovat harrastuksestaan niin haltioissaan. Se vapauden tunne upeita vuoristoteitä kiemurrellessa tuulen ja tuoksujen tuntuessa kasvoilla oli mahtavaa jopa takapenkin matkustajalle ja sai jo haaveilemaan omista pyöräretkistä vaikka ihan Suomen kesämaisemissa... No onneksi tässä on vielä paljon aikaa parantua tästä tartunnasta ja innostua matkan varrella monista muistakin asioista.

Vietnam ilman turistisaastetta? (Dalat, 16.12.2010)

Vaikka Vietnam on periaatteessa kommunistinen, niin käytännössä se on vahvasti kapitalistinen. Kaikki ajavat omaa etuaan ja raha toimii korkeimpana motiivina. Niinpä kaikenlaiset huijaukset ja vedätykset osoittavatkin päivittäin ihmisten loputonta luovuutta. Villeimmät urbaanit legendat kertovat hedelmällisestä yhteistyöstä, jossa pienet syrjäiset majatalot ottavat itselleen suuren tunnetun hotellin nimen ja taksikuskit vievät lentokentältä siihen aitoon hotelliin haluavia turisteja samannimiseen väärennökseen. Parhaassa tapauksessa vedätyksen uhrit jopa majoittuvat sinne, mutta vähintäänkin takahuoneessa jaetaan hyväkatteisen taksikyydin dollarit. Vastaava esimerkki on turistien suosima ja Lonely Planetin suosittelema ”Sinh Café” matkatoimisto (kuvassa yksi aito väärennös). Kun se alkoi menestyä, niin välittömästi ympäristöön ilmestyi samannimisiä ja samalla logolla varustettuja agentuureja ottamaan oman osansa menestyksestä. Hanoin vanhassa kaupungissa oli valehtelematta parin korttelin alueella toistakymmentä Sinh Caféen toimistoa. Jos ei tarkka osoite satu olemaan mukana, niin on mahdotonta löytää se aito ja oikea.

Itse olen säilynyt suuremmilta huijauksilta, vaikka päivittäin huomaakin maksaneensa jostain ylihintaa. Juuri kaupunkiin saapunut turisti on vedättäjien laillista riistaa. Toisaalta tämä kekseliäisyys tarjoaa jokapäiväistä viihdykettä, sillä menetetyt summat ovat harvoin muutamaa euroa suurempia. Oma suosikkini oli kalaravintola Nha Trangissa, jossa tilasin annoksen grillattua kalaa. Laskun saapuessa hinta oli kuitenkin noin kolminkertainen ruokalistalla painettuun. Huomautin tästä tarjoilijalle ja hetken kuluttua asia selvisi, kala hinnoiteltiin painon mukaan ja listalla oli vain esimerkkihinta, jonka punnituksessa oli ilmeisesti käytetty neontetraa. Tietysti red snapper on kalliimpi, minähän siinä kai tyhmä sitten olin… 

Toistaiseksi olen kiertänyt Vietnamin tunnetuimpia ja siksi pahimpia kohteita, niinpä olen joutunut jatkuvasti kärsimään turistisaasteesta – tällä tarkoitan kaupustelijoiden ja moottoripyörällään kyytiä tarjoavien yrittäjien loputonta virtaa. Jos pystyy 10 metriä kävelemään kuulematta lausetta ”hey mister, how are you, where you from? Do you want…”, niin on syytä pistäytyä korvalääkärillä akuutin kuulon menetyksen johdosta. 

Ilmeisimmin he pitävät turisteja tyhmänä, sillä minä ainakin ymmärtäisin noin 1000 aurinkolasia telineessään kulkevan miehen olevan myymässä niitä, ilman että hänen täytyy jokaisia laseja minulle erikseen esitellä. Ja differoitumisen merkitys liiketoiminnan kasvattajana ei ole heille vielä auennut, sillä jokaisella on täsmälleen samat tuotteet myynnissä. Niinpä yritinkin heittää yhdelle t-paitakaupustelijalle vahvan tuotteistusidean: hänen kannattaisi alkaa painamaan ja myymään paitoja, joissa olisi teksti: ”No, I DON’T need a ride” mielellään vielä havainnollisella kuvalla (punainen ruksi moottoripyörän päällä) varustettuna. Ja selkäpuolella voisi tarinaa jatkaa: ”And I DON’T want to buy anything.” Tässä olisi turisteille aivan takuuvarma myyntihitti (jonka kaikki muut kaupustelijat tietysti heti kopioisivat). Itse ostaisin niitä heti viisi. Oppi ei tainnut kuitenkaan mennä perille, sillä vastaukseksi hammasrivistöltään vajaa kaveri hymyili leveästi ja yritti tarjota niitä samoja vitsikkäitä ”Good Morning Vietnam” tai ”Tiger Beer” paitojaan: ”very good mister, only 2$”. Jep, en ostanut.

Ja kun duunimoodiin pääsin, niin keksin Suomeen kopioitavan bisnesidean (paitsi jos näitä jo on). Paikallinen ”sleeping bus” on todella näppärä väline pitkien välimatkojen taittamiseen. Kahdessa kerroksessa olevat tuolit saavat täysin makuuasentoon ja ainakin itse tien kuoppaisuudesta huolimatta nukuin makeat aamu-unet. Näillä busseilla oli kätevä matkustaa myös vaikka Helsingistä Lappiin. Brändinimikin olisi jo keksittynä: makuuBussi. 

Turistirysiin kyllästyneenä suuntasin kuitenkin vilpoiseen vuoristoon Dalatin kaupunkiin, jossa tarkoituksena oli rentoutua neljä päivää. Vaikka tämä onkin ehdottomasti viihtyisin näkemäni Vietnamilainen kaupunki (tai ehkä juuri siksi), kärsii täälläkin turistisaasteesta. Niinpä tein suunnitelmiin lennosta muutoksen ja vaihdoin 7h bussimatkan 4 päivän seikkailuun vuoristoisella maaseudulla paikallisen ”easy rider’in” (turisteja kuskaava moottoripyöräkuski) kyydissä päätyen lopulta Saigoniin. Nyt pitäisi nähdä ihan aitoa Vietnamia. Toivottavasti pääsen perille ja tätä blogia vielä jatkamaan, muutoin hyvää joulua vaan kaikille! 

Kahtijakautunut kansakunta (Da Nang, 11.12.2010)

Vietnam jakautuu monella tapaa kahtia. On pohjoinen ja etelä, rikkaat ja köyhät, paikalliset ja turistit, uutta ja vanhaa. Muutoksen huomasi myös tunnin (ja 35€:n) lennolla Hanoista maan kolmanneksi suurimpaan Da Nangiin. Vaikka täälläkin on miljoona asukasta, niin pikkukaupunkimainen ilmapiiri muistuttaa lähinnä Loviisaa. Ihmisillä on aivan eri tavalla tilaa elää ja yrittää.

Yleisesti jokainen on Vietnamissa oman onnensa seppä, mutta valitettavasti järjestelmä on vahvasti kansaa polarisoiva. Suurin osa on hyvin köyhää ilman toivoa paremmasta, kun vastaavasti rikkaat ovat todella äveriäitä jopa suomalaisella mittapuulla. Jos sattuu saamaan oikeanlaisen viran valtiolta, niin joulu on joka kuukausi. Ainakin arvokkaita ruskeisiin kirjekuoriin paketoitua lahjoja saapuu tasaisena virtana ilman, että tarvitsee tehdä mitään. Suurin osa ihmisistä tekee kuitenkin rajusti töitä elättäen itsensä omalla mikroyrityksellään, jollaisia kaikki katujen varret ovat täynnä. Yleensä he asuvat saman liikkeen takahuoneessa, jonka etuosa aukeaa koko päivän ajaksi suoraan kadulle asiakkaita houkuttelemaan. Erikoisliikkeitä löytyy kioskeista kassakaappikauppoihin, koskaan ei voi tietää mitä seuraavan kulman takaa vastaan tulee.

Pääsin näkemään rikkaiden ja etuoikeutettujen elämää läheltä isäntäperheeni saamien kyläilykutsujen siivellä. Kun Vietnamissa menestyy, niin se pitää tietenkin näyttää kaikille mahdollisimman kalliin rannekellon, auton tai muun vastaavan näkyvän luksustuotteen muodossa. Perheen varallisuudesta sai jonkinlaisen käsityksen, kun ystäväni näytti valokuvia lapsestaan, joka sattui seisomaan heidän kotitakkansa edessä. Isäntämme ihastuivat välittömästi Nunnauunin kalleimpaan malliin ja halusivat tilata sellaisen heti itselleen - vaikka päälle tulisi rahtikustannukset ja todennäköisesti myös rakennusmiehen lennättäminen Suomesta sitä kokoamaan. Sopivan savupiipun puuttuminenkin oli sivuseikka, sillä kyseessä oli vahvasti statustuote. Kun takkaa oli aikansa ihasteltu, kerroimme suunnittelevamme seuraavana päivänä retkeä 3h ajomatkan päässä olevalle Halong Baylle. Isäntä ilmoitti ilman keskustelua yksityiskuljettajansa ajavan meidät sinne ja lisäksi hän järjesti noin 100 hengen turistiveneen meille yksityiskäyttöön…  Normaaliretki olisi ollut ehkä hauskempi, mutta tarjouksesta olisi ollut todella epäkohteliasta kieltäytyä. Niinpä suomalaisia sitten nolotti irtautua satamasta tyhjässä laivassa, kun muut turistit vielä jonottivat laiturilla.

Harvoilla kuitenkin menee näin hyvin ja pakkotilanteissa ihmisistä tulee neuvokkaita. Vietnamilaisten lähihistoria on kohtuuttoman rankka ja vain tämän kansakunnan sitkeä yrittelijäisyys on nostanut talouden aina uudelleen kasvuun. Oiva esimerkki selviytymisestä on Hanoin keskustassa vaakansa kanssa päivystävä vanha nainen, joka saa elantonsa punnitsemalla ohikulkevia ihmisiä. Tietysti, mitäs muutakaan tekisit, jos omistaisit vaa’an? Kaupan päälle sai toki lisäksi ennustuksen. Markkinatalouden voimat saattavat pian ajaa vaakamummon ahdinkoon, sillä muutaman korttelin päässä vastaan tuli kevyttä digitaalivaakaa mukanaan kantava nuorempi nainen, jolla punnituksen lisäksi palvelupakettiin kuului myös esim verenpaineen mittaaminen. Ennustuksia tuskin uudempikaan teknologia kuitenkaan pystyy suoltamaan.

Kaikkea ei saa rahalla ja joissain asioissa kaikki ovat tasa-arvoisia. Rikkaat ja köyhät joutuvat kärsimään samoista saasteista ja liikenneruuhkista, minkä takia en välttämättä haluaisi olla edes yläluokkainen Hanoilainen. Pohjoismaiseen havumetsän tuoksuun tottunut nenäni kiittikin raikkaampaan ilmastoon siirtymisestä, sillä Vietnamin pääkaupungista lähdettyä koko alkumatkan vaivannut nuha katosi kuin seteli virkamiehen taskuun. Nyt voin taas hengittää syvään.

Kaoottinen ja käytännöllinen Hanoi (Hanoi, 7.12.2010)

Eksoottisuutta, ahtautta, meteliä, härdelliä ja hektisyyttä. Hanoi stimuloi uteliaan matkailijan kaikkia aisteja. Ensivaikutelmani kaupungista oli torjuva kaiken tuntuessa epäilyttävän omituiselta. Vähitellen sen hypnoottinen hektisyys on kuitenkin tullut tutuksi ja kääntynyt kiehtovaksi. Olen lyhyessä ajassa päässyt sukeltamaan syvälle paikallisiin tapoihin asuessani vietnamilaisen perheen kodissa. Tiedonjanoani on ravittu lukuisilla tarinoita tästä kulttuurista ja kerrottavaa riittäisi loputtomasti. Olennaisinta Hanoista on kuitenkin ymmärtää kaaos.

Silmiinpistävimmin se ilmenee liikenteessä, jota ei voi koskaan Hanoista puhuttaessa ohittaa. Kaduilla kaoottisesti vellova liikenne tuo mieleen Lapin pahimmat hyttyskesät, ainakin pärinän suhteen. Hanoissa on joidenkin arvioiden mukaan käytössä yli 2 miljoonaa moottoripyörää, jotka hallitsevatkin katukuvaa kaikkialla. Sanat eivät tee oikeutta tälle kuhinalle, mutta yritä kuvitella Mannerheimintielle samanaikaisesti kymmenen moottoripyörää rinnakkain, molempiin suuntiin. Näistä jokainen puikkelehtii torviaan huudattaen pienimpäänkin koloon, mikä on ainoa tapa päästä eteenpäin. Varsinainen kaaos on kuitenkin risteyksissä, jossa samalla tyylillä tungetaan eteenpäin siitä mistä vain mahtuu. Oikealta tai vasemmalta, kumpaa puolta tietä tahansa, tarvittaessa vaikka jalkakäytävän kautta. Ainoana yhteisenä sääntönä vaikuttaisi olevan rohkeimpien ja nopeimpien etuajo-oikeus. Niinpä jalankulkijat ovat aika heikoilla, mutta tie on pakko vain ylittää rauhallisen määrätietoisesti, motorisoitujen tienkäyttäjien väistämiskykyyn ja halukkuuteen vahvasti luottaen.

Kaikesta huolimatta liikenne kuitenkin etenee keskimäärin samaan suuntaan yhteisten pelisääntöjen mukaan, mikä johtunee pakon sanelemasta käytännöllisyydestä. Jos tämän 1000 vuotta sitten perustetun vahvasti ylikansoitetun kaupungin ahtaat kadut täytettäisiin autoilla ja noudatettaisiin sääntöjä, ei kukaan liikkuisi mihinkään. Moottoripyörä on näppärämpi kulkupeli ja sillä voi ottaa käytössä olevan tilan joustavammin haltuun. Kaistat ovat olemassa vain turistien mielikuvituksessa ja koko tien leveys hyödynnetään. Jos vastaan on tulossa vähemmän liikennettä, niin luonnollisesti levittäydytään myös vastaantulevalle kaistalle. Niinpä suuretkin tiet voivat hetkellisesti muuttua yksisuuntaisiksi, mutta sehän on ainoastaan vastaantulevan vähemmistön ongelma, josta selvitään äänitorvia huudattamalla. Ja jos tavoittena on päästä suuren tien ylitse vasemmalle, niin ei suinkaan käännytä vasemmalle. Ensin mennään oikealle liikenteen mukana ja sitten vähitellen hivuttaudutaan keskiviivan tuntumaan, jotta voi lopuksi tehdä u-käännökseen suoraan vastakkaiseen suuntaan menevän liikenteen keskelle. Yleensä ei tule kolaria.

Toinen esimerkki käytännöllisyydestä näkyy arkkitehtuurissa, sillä maapintaa on käytössä niukasti. Kalleimmat tontit Hanoin keskustassa voivatkin maksaa käsittämättömät 40.000€ / neliömetri (vertailuna tavallisen duunarin vuosipalkka on siinä 1.000€). Niinpä tila hyödynnetään rakentamisessakin: kerroskoko on erittäin pieni ja talot rakennetaan ylöspäin. Vaikka asunnot ovatkin yleensä pieniä, on niissä yleensä useampia kerroksia. Myös suuremmissa, esimerkiksi 60m2 kokoisessa asunnossa on neliömetrit jaoteltu tyypillisesti neljään päällekkäiseen kerroksen. Talot sijaitsevat senttien päässä toisistaan vain muutaman metrin levyisten kujien varrella. Viittä kerrosta korkeampia rakennuksia on 6,5 miljoonan asukkaan Hanoissa silti varsin vähän.

Ihminen on aina hyvä ollut sopeutumaan ympäristönsä vaatimuksiin. Kieltämättä tämä vertailukohta saa miettimään, mihin me länsimaissa oikeasti niin paljon tilaa tarvitsemme. On käsittämätöntä, että näin suhteellisen pienelle alueelle mahtuu enemmän ihmisiä kuin koko Suomeen. Muutoinkin ihmiset tulevat täällä toimeen murto-osalla siitä, mitä lajitoverit länsimaissa. Toki Hanoi on äärimmäisyys, mitä en toivoisi yleiseksi asumisen standardiksi kenellekään. Maailmaa nähdessä oppii todella näkemään kuinka hyvin meillä asiat on, ehkäpä jostain olisi varaa tinkiäkin. Enpä ainakaan taida täällä kenellekään kertoa asuvani yksinäni avarassa 67 neliön asunnossa aivan keskustan tuntumassa…

Mañana-meiningin olemuksesta (Puerto Banus, 29.11.2010)

Olemme odotelleet varttitunnin verran palvelua lähes tyhjässä ravintolassa. Ainoa työvuorossa oleva tarjoilija keskustelee kiihkeästi edellisen päivän jalkapallo-ottelusta baaritiskillä kaverinsa kanssa ja on aktiivisesti huomaamatta viittomistamme. Selkeästi hänen mielestään asiakkaat voivat odottaa, kunnes hän on valmis. Ärsyttävää, mutta toisaalta miksi me lomalaiset aiheutamme itsellemme kiireen? Skandinaaviseen tehokkuuteen tottunutta häiritsee suunnattomasti, kun asiat eivät pysy aikataulussa tai tapahdu heti. Bussien aikatauluista on unohdettu kertoa kuljettajille ja palaneen hehkulampun vaihtaminen hotellissa saattaa kestää useita päiviä. So what?

Kun Aurinkorannikon ylitse pyyhältää odottamaton myrsky, niin ravintoloita ei välttämättä edes avata. Oikeastaan hetken kaatosateessa kiroiltuani tunsin itseni melkoisen tyhmäksi. Miksi kukaan tulisikaan töihin, kun eihän tällaisella ilmalla ole liikkeellä kuin muutama hullu turisti. Odotinko jotain erikoisuutislähetystä aiheesta, jonka pystyy talonpoikaisjärjelläkin helposti ymmärtämään?

Espanjalaiset itse tuskin edes tiedostavat koko mañana-meininkiä, sillä heille se on vain osa normaalia käyttäytymismallia. Turhista asioista ei stressata ja asiat tehdään joustavasti. Ulkomaalaisille se usein kuitenkin aiheuttaa vähintäänkin saman verran närästystä kuin sivistyneesti iltakymmeneltä nautitut kolmen ruokalajin illalliset. Maassa maan tavalla, joten kyseessähän on vierailijoiden asenneongelma.

Muutaman viikon lomailulla en ole päässyt vielä lähellekään näiden rentona syntyneiden mentaliteettia, mutta ympäristön vaikutus alkaa jo näkyä. Oirehtiminen ilmenee esimerkiksi tarkkojen aikataulujen ja päiväohjelmien puuttumisella - päivän voi helposti olla tekemättä mitään ilman omantunnon kolkuttelua.

Asiat eivät siis valmistu ajallaan, mutta jos kukaan ei edes odota sitä, niin ovatko asiat silloin oikeastaan edes myöhässä? Arvosteleminen on helppoa, mutta millä perusteella jatkuva touhottaminen ja tehokkuus tekisivät meistä yhtään sen onnellisempia? Mañana kyllä toimii, kunhan kaikki noudattavat samaa käyttäytymismallia. Kukaan ei stressaa ja verenpainelääkkeitä kulutetaan vähemmän.

Kun on valmis hyväksymään mañanan vallitsevana todellisuutena, niin siitä voi alkaa nauttia. Mistään turhasta ei tarvitse aiheuttaa itselleen stressiä ja voi vain hymyillä muiden mukana. Nyt pitäisi enää keksiä kuinka tämän rentouden pystyisi synkronoimaan perinteisen oravanpyörän kiihkeään tahtiin, edes hetkeksi… Onneksi on aikaa vielä sitä miettiä. :)

 

Kadonneen miljonääriäidin metsästys (Marbella, 22.11.2010)

Nyt harmittaa, kun ei ole tullut seurattua Nelosen miljonääriäitejä. En tunnistaisi, jos sellainen kävelisi vastaan, vaikka täällähän ne Marbellassa samoja katuja kanssani kuluttavat. Nyt olisikin oiva tilaisuus turvata päättymätön sapatti nappaamalla rikkaan vaimon itselleen. Eikös se toinen niistä ole vieläpä leskirouva? 

Ensimmäisenä haasteena on kehitellä oikeanlainen tätejä houkutteleva hunaja, joka houkuttelisi heidät esiin kartanoistaan. Mikä voisi tepsiä? Ehkä sellainen löytyisi heidän miljonääriytymisensä metamorfoosia edeltäneistä vaikuttimista… Tunnetusti tällä urbaanien kauniiden naisten alaryhmällä on tapana päivystää trendikkäissä yökerhoissa käsilaukussaan päivitetty versio kaupunkien rikkaimpien poikamiesten katalogista - jotenkin kuitenkin tuntuu, ettei tämä ole minun juttuni. Suunnitelmani on vedota heidän kullatun kuorensa alla kyteviin alkuperäisten viettien rippeisiin.

Ensimmäinen yritys. Näen kadunkulmassa Marokosta soutaneen kaupustelijan esittelevän viltin päällä inventaariotaan. Saan ajatuksen ja ostan muutaman värillisen lasiesineen sekä painavalta vaikuttavan marmorisen istuvan elefantin. Norsun kivinen takamus osoittautuukin loistavaksi työkaluksi lasin murskaamiseen. Jatkan kunnes minulla on kassassa vakuuttava määrä pieniä värillisiä lasinsiruja. Jep, kyllä nämä ainakin aitojen 2 euron aurinkolasien läpi näyttävät jalokiviltä… Valitsen sopivan paikan tärkeimmän ostoskadun varrelta ja kylvän välkehtivän timanttipolun houkuttelemaan miljonääriäitejä suoraan syliini. Kahden tunnin odottelun jälkeen myönnän, ettei tämä ollut kovinkaan tehokas keino.

Seuraavaksi kokeilen käänteistä sukupuoliroolitusta ja asetan itseni syötiksi. Investoin tähän yritykseen nyt tosissani, paikallinen Stockmann eli El Corte Inglés on mainio mesta varustautumiseen. Sovitan päälleni täydellisen trendikkään Ralph Lauren kokonaisuuden, jota täydennetään Guccin laseilla. Hetken mielijohteesta hankin myös ”yleensä ajan Ferrarilla” puskuritarran ja kiinnitän sen alakerrasta vuokraamani golf-auton kylkeen. Lähden kruisailemaan arrogantin oloisesti useita kilometrejä rantaviivaa myötäilevälle Paseo Maritimolle. Toisinaan pysähdyn rannassa ikuisesti ankkuroitujen huvijahtien eteen kärryyni omistajamaisesti nojaillen. Iltapäivän paahteessa pinkki aurinkolippani pääsee oikeuksiinsa, kun väistelen kävelytiellä parhaani mukaan kävelyllertäviä turisteja ja asustuksensa jatkona pikkukoiria ulkoiluttavia wannabe-miljonäärejä. Se on yllättävän hankalaa cava-lasi toisessa ja sikari toisessa kädessä.

Viimein kulkupelini akku hyytyy ja parkkeeraan rantakahvilan eteen. Kävipä tuuri, sillä sisäänheittäjän mukaan juuri tässä paikassa on Espanjan parhaat katkaravut eli gambat. En kuitenkaan ehdi jäädä niillä herkuttelemaan, sillä näen kuvausryhmän saapuvan rantabulevardille. Mahtavaa, siellähän ovat Nina ja Maria! Yritän päästä lähemmäksi, mutta olen auttamattomasti myöhässä ja jään kuvauksia seuraavan nimikirjoituksia jahtaavan ihmismassan blokkaamaksi. Ohikiitävän hetken kuvittelen haistavani Marian parfyymin huumaavan tuoksun ja kuulevani Ninan heleän naurahduksen. Juuri nyt vaikuttaisi pahasti siltä, etten tätä lähemmäksi kullattua tulevaisuuttani pääse – mutta onneksi minulla on kuitenkin vielä muutama päivä jäljellä Marbellassa.

Yleisökilpailu: Parhaita miljonääriäidin nappausvinkkejä saa ehdottaa tähän blogiin. Paras (kaappaukseen johtanut) vinkki palkitaan 5% osuudella tulevasta miljoonaomaisuudestani!

Olutta ja jalkapalloa (Hampuri, 14.11.2010)

Suomalainen jalkapallofani joutuu toisinaan kitkeränä perustelemaan oman lajinsa suosiota aiheeseen perehtymättömille. Jääkiekkoilijoiden ja mäkihyppääjien maassa häntä pidetään vähintäänkin omituisena ja todennäköisesti myös henkiseltä elämältään vakavasti köyhtyneenä. Toisaalta, jos mietitään millaista potkupallo kotimaassamme on, niin kritiikki lienee perusteltua. Miettikääpä kuinka hulluksi leimautuisi lätkäpaidassaan ja Jofa-kypärässään kookospähkinöitä lätkivä Mosambikilaisen heimopäällikön poika? Vaan eipä tarvitse mennä kovinkaan kauas rajojemme ulkopuolelle, niin jalkapallo on lajien kuningas, jonka ympärille rakentuneet kulttuuri ja traditiot ovat kiinteä osa yhteiskuntaa.

Varmasti yksi maailman persoonallisimmista jalkapallojoukkueista on Hampurilainen Fc Sankt Pauli, jonka juuret ulottuvat syvälle Reeperbahnin boheemeissa taitelijapiireihin ja työväenluokkaan. Poikkeuksellista on joukkueen arvomaailmaan kuuluva vastustajien rehti kunnioittaminen ja kannustaminen, minkä takia se onkin vastustajille mieluinen vieraspeli. Samasta suvaitsevaisuudesta kertonee myös stadionilta löytyvä lastentarha, joka vapauttaa vanhempien kannattajien kädet katsomoon oluttuoppeja kannattelemaan. Minut saksalainen ystäväni Chris onnistui käännyttämään faniksi ilman että olin nähnyt otteluakaan – joten luonnollisesti halusin kokea sellaisen livenä. Keväällä matka pysähtyi islantilaiseen tuhkapilveen, mutta tällä kertaa onneksi tulivuoret malttoivat pitää pölyt mahassaan ja pyhiinvaellusmatkani kaupungin sydämeen sympaattisen pienelle Millerntor-stadionille toteutui.

Oikean urheiluhengen mukaisesti vastustajan kannattajat ja pelaajat toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja jopa vierailevan Leverkusenin kannatuslaulu soitettiin peliä ennen. Oikea paikka katsomokulttuuriin kokemiseen oli luonnollisesti perinteinen seisomakatsomo, jossa tilaa vaikutti olevan niukemmin kuin Stockan hisseissä Hullujen Päivien aikaan. Puskimme sinne kuitenkin määrätietoisesti oluttuoppeinemme ilmaista viinaa haistaneen toimittajan sitkeydellä. Tämä olisi yleisesti oiva tapa joukkotappelun lietsomiseen, vaan ei tässä ryhmässä – tunkeutujille raivattiin riittävä seisomatila, jonka jälkeen halailtiin ja skoolattiin. Peli käynnistyi. 

Helposti opittavat kannustuslaulut raikuivat taukoamatta. Kulmapotkujen aikana kilisteltiin avainnippuja (millä symboloitiin luiden kalistamista; St Paulin tunnuksena on merirosvohenkinen pääkallo ja sääriluut). Harmittavasti kotijoukkue ei onnistunut maalinteossa, joten kuuluisa olutsuihku jäi kokematta. Ottelun loputtua voittanutta vierasjoukkuetta sai ansaitsemansa aplodit, jonka jälkeen katsomot hitaasti tyhjentyivät lähialueen baareihin jatkopeleihin. Tappiosta huolimatta voivat paulilaiset aina juhlia, sillä tämähän on vain jalkapalloa. Nyt laulankin entistä ylpeämmin: ”We love Sankt Pauli, we do!”

Jalkapallokulttuurin merkitystä ei voi väheksyä, jos pelaajia ja valmentajia lyödään ritareiksi, mutta missä siinä on oikein kyse? Kertooko se enemmän ihmisten henkisestä köyhyydestä vai ehkä nyky-yhteiskunnasta, jossa suurperheet on pitänyt korvata toisenlaisella yhteisöllä? Tai ehkä jalkapallo vain onkin se maailman suurin uskonto, jolla täytetään ihmisten luontaista tarvetta kuulua johonkin. Voitaisiinko sitä jopa käyttää sotimisen sijasta valtioiden välisten konfliktien ratkomiseen, jotta vältyttäisiin sivullisiin ja infrastruktuuriin kohdistuvilta vahingoilta (tosin Saksan mahdollisuudet maailmanvalloitukseen paranisivat merkittävästi…)? Aivan sama. Minulle se joka tapauksessa edustaa vain erinomaista viihdettä ja värikästä tapaa kokea vieraita kulttuureja ympäri maailmaa. Suuntaankin Hampurista montaa kokemusta rikkaampana lämpimämpää aurinkoa kohden.

yleistä lukijoille.

Niin kovin monet matka-blogit muistuttavat toisiaan. Ne ovat lähinnä kirjoittajaa itseään lämmittävien matkamuistojen kirjaamista päiväkirjamaiseen tarinaan, joita tehostetaan epäsuomalaista valoa hohtavilla matkakuvilla kateutta herättävistä paikoista. Valitettavasti niiden kiinnostavuus himmenee, jos lukija ei ole itse sattunut olemaan paikalla. Haluan olla erilainen. En aio vältellä kateuden herättämistä, mutta blogini tavoitteena on muutoin erottua joukosta kuin tyhjä rutistettu kaljatölkki koskemattomalta valkealta paratiisirannalta. 

Pyrin poimimaan kohtaamistani kulttuureista syvempään pohdiskeluun pikantteja yksityiskohtia, jotka kuitenkin jollakin veikeällä tavalla linkittyvät matkani etenemiseen. Aihevalinnat ja niiden käsittelytapa avaavat ikkunoita, joista pääset tirkistelemään henkisen matkani etenemistä. Toivottavasti viihdyt tekstieni parissa ja pääset näin osallistumaan elämäni seikkailuun. Blogini on kirjoitettu luettavaksi.

Varoitus lukijalle: Kirjoitukset saattavat epähuomiossa sisältää toisinaan ihan oikeitakin ajatuksia!