Mañana-meiningin olemuksesta (Puerto Banus, 29.11.2010)

Olemme odotelleet varttitunnin verran palvelua lähes tyhjässä ravintolassa. Ainoa työvuorossa oleva tarjoilija keskustelee kiihkeästi edellisen päivän jalkapallo-ottelusta baaritiskillä kaverinsa kanssa ja on aktiivisesti huomaamatta viittomistamme. Selkeästi hänen mielestään asiakkaat voivat odottaa, kunnes hän on valmis. Ärsyttävää, mutta toisaalta miksi me lomalaiset aiheutamme itsellemme kiireen? Skandinaaviseen tehokkuuteen tottunutta häiritsee suunnattomasti, kun asiat eivät pysy aikataulussa tai tapahdu heti. Bussien aikatauluista on unohdettu kertoa kuljettajille ja palaneen hehkulampun vaihtaminen hotellissa saattaa kestää useita päiviä. So what?

Kun Aurinkorannikon ylitse pyyhältää odottamaton myrsky, niin ravintoloita ei välttämättä edes avata. Oikeastaan hetken kaatosateessa kiroiltuani tunsin itseni melkoisen tyhmäksi. Miksi kukaan tulisikaan töihin, kun eihän tällaisella ilmalla ole liikkeellä kuin muutama hullu turisti. Odotinko jotain erikoisuutislähetystä aiheesta, jonka pystyy talonpoikaisjärjelläkin helposti ymmärtämään?

Espanjalaiset itse tuskin edes tiedostavat koko mañana-meininkiä, sillä heille se on vain osa normaalia käyttäytymismallia. Turhista asioista ei stressata ja asiat tehdään joustavasti. Ulkomaalaisille se usein kuitenkin aiheuttaa vähintäänkin saman verran närästystä kuin sivistyneesti iltakymmeneltä nautitut kolmen ruokalajin illalliset. Maassa maan tavalla, joten kyseessähän on vierailijoiden asenneongelma.

Muutaman viikon lomailulla en ole päässyt vielä lähellekään näiden rentona syntyneiden mentaliteettia, mutta ympäristön vaikutus alkaa jo näkyä. Oirehtiminen ilmenee esimerkiksi tarkkojen aikataulujen ja päiväohjelmien puuttumisella - päivän voi helposti olla tekemättä mitään ilman omantunnon kolkuttelua.

Asiat eivät siis valmistu ajallaan, mutta jos kukaan ei edes odota sitä, niin ovatko asiat silloin oikeastaan edes myöhässä? Arvosteleminen on helppoa, mutta millä perusteella jatkuva touhottaminen ja tehokkuus tekisivät meistä yhtään sen onnellisempia? Mañana kyllä toimii, kunhan kaikki noudattavat samaa käyttäytymismallia. Kukaan ei stressaa ja verenpainelääkkeitä kulutetaan vähemmän.

Kun on valmis hyväksymään mañanan vallitsevana todellisuutena, niin siitä voi alkaa nauttia. Mistään turhasta ei tarvitse aiheuttaa itselleen stressiä ja voi vain hymyillä muiden mukana. Nyt pitäisi enää keksiä kuinka tämän rentouden pystyisi synkronoimaan perinteisen oravanpyörän kiihkeään tahtiin, edes hetkeksi… Onneksi on aikaa vielä sitä miettiä. :)

 

Kadonneen miljonääriäidin metsästys (Marbella, 22.11.2010)

Nyt harmittaa, kun ei ole tullut seurattua Nelosen miljonääriäitejä. En tunnistaisi, jos sellainen kävelisi vastaan, vaikka täällähän ne Marbellassa samoja katuja kanssani kuluttavat. Nyt olisikin oiva tilaisuus turvata päättymätön sapatti nappaamalla rikkaan vaimon itselleen. Eikös se toinen niistä ole vieläpä leskirouva? 

Ensimmäisenä haasteena on kehitellä oikeanlainen tätejä houkutteleva hunaja, joka houkuttelisi heidät esiin kartanoistaan. Mikä voisi tepsiä? Ehkä sellainen löytyisi heidän miljonääriytymisensä metamorfoosia edeltäneistä vaikuttimista… Tunnetusti tällä urbaanien kauniiden naisten alaryhmällä on tapana päivystää trendikkäissä yökerhoissa käsilaukussaan päivitetty versio kaupunkien rikkaimpien poikamiesten katalogista - jotenkin kuitenkin tuntuu, ettei tämä ole minun juttuni. Suunnitelmani on vedota heidän kullatun kuorensa alla kyteviin alkuperäisten viettien rippeisiin.

Ensimmäinen yritys. Näen kadunkulmassa Marokosta soutaneen kaupustelijan esittelevän viltin päällä inventaariotaan. Saan ajatuksen ja ostan muutaman värillisen lasiesineen sekä painavalta vaikuttavan marmorisen istuvan elefantin. Norsun kivinen takamus osoittautuukin loistavaksi työkaluksi lasin murskaamiseen. Jatkan kunnes minulla on kassassa vakuuttava määrä pieniä värillisiä lasinsiruja. Jep, kyllä nämä ainakin aitojen 2 euron aurinkolasien läpi näyttävät jalokiviltä… Valitsen sopivan paikan tärkeimmän ostoskadun varrelta ja kylvän välkehtivän timanttipolun houkuttelemaan miljonääriäitejä suoraan syliini. Kahden tunnin odottelun jälkeen myönnän, ettei tämä ollut kovinkaan tehokas keino.

Seuraavaksi kokeilen käänteistä sukupuoliroolitusta ja asetan itseni syötiksi. Investoin tähän yritykseen nyt tosissani, paikallinen Stockmann eli El Corte Inglés on mainio mesta varustautumiseen. Sovitan päälleni täydellisen trendikkään Ralph Lauren kokonaisuuden, jota täydennetään Guccin laseilla. Hetken mielijohteesta hankin myös ”yleensä ajan Ferrarilla” puskuritarran ja kiinnitän sen alakerrasta vuokraamani golf-auton kylkeen. Lähden kruisailemaan arrogantin oloisesti useita kilometrejä rantaviivaa myötäilevälle Paseo Maritimolle. Toisinaan pysähdyn rannassa ikuisesti ankkuroitujen huvijahtien eteen kärryyni omistajamaisesti nojaillen. Iltapäivän paahteessa pinkki aurinkolippani pääsee oikeuksiinsa, kun väistelen kävelytiellä parhaani mukaan kävelyllertäviä turisteja ja asustuksensa jatkona pikkukoiria ulkoiluttavia wannabe-miljonäärejä. Se on yllättävän hankalaa cava-lasi toisessa ja sikari toisessa kädessä.

Viimein kulkupelini akku hyytyy ja parkkeeraan rantakahvilan eteen. Kävipä tuuri, sillä sisäänheittäjän mukaan juuri tässä paikassa on Espanjan parhaat katkaravut eli gambat. En kuitenkaan ehdi jäädä niillä herkuttelemaan, sillä näen kuvausryhmän saapuvan rantabulevardille. Mahtavaa, siellähän ovat Nina ja Maria! Yritän päästä lähemmäksi, mutta olen auttamattomasti myöhässä ja jään kuvauksia seuraavan nimikirjoituksia jahtaavan ihmismassan blokkaamaksi. Ohikiitävän hetken kuvittelen haistavani Marian parfyymin huumaavan tuoksun ja kuulevani Ninan heleän naurahduksen. Juuri nyt vaikuttaisi pahasti siltä, etten tätä lähemmäksi kullattua tulevaisuuttani pääse – mutta onneksi minulla on kuitenkin vielä muutama päivä jäljellä Marbellassa.

Yleisökilpailu: Parhaita miljonääriäidin nappausvinkkejä saa ehdottaa tähän blogiin. Paras (kaappaukseen johtanut) vinkki palkitaan 5% osuudella tulevasta miljoonaomaisuudestani!

Olutta ja jalkapalloa (Hampuri, 14.11.2010)

Suomalainen jalkapallofani joutuu toisinaan kitkeränä perustelemaan oman lajinsa suosiota aiheeseen perehtymättömille. Jääkiekkoilijoiden ja mäkihyppääjien maassa häntä pidetään vähintäänkin omituisena ja todennäköisesti myös henkiseltä elämältään vakavasti köyhtyneenä. Toisaalta, jos mietitään millaista potkupallo kotimaassamme on, niin kritiikki lienee perusteltua. Miettikääpä kuinka hulluksi leimautuisi lätkäpaidassaan ja Jofa-kypärässään kookospähkinöitä lätkivä Mosambikilaisen heimopäällikön poika? Vaan eipä tarvitse mennä kovinkaan kauas rajojemme ulkopuolelle, niin jalkapallo on lajien kuningas, jonka ympärille rakentuneet kulttuuri ja traditiot ovat kiinteä osa yhteiskuntaa.

Varmasti yksi maailman persoonallisimmista jalkapallojoukkueista on Hampurilainen Fc Sankt Pauli, jonka juuret ulottuvat syvälle Reeperbahnin boheemeissa taitelijapiireihin ja työväenluokkaan. Poikkeuksellista on joukkueen arvomaailmaan kuuluva vastustajien rehti kunnioittaminen ja kannustaminen, minkä takia se onkin vastustajille mieluinen vieraspeli. Samasta suvaitsevaisuudesta kertonee myös stadionilta löytyvä lastentarha, joka vapauttaa vanhempien kannattajien kädet katsomoon oluttuoppeja kannattelemaan. Minut saksalainen ystäväni Chris onnistui käännyttämään faniksi ilman että olin nähnyt otteluakaan – joten luonnollisesti halusin kokea sellaisen livenä. Keväällä matka pysähtyi islantilaiseen tuhkapilveen, mutta tällä kertaa onneksi tulivuoret malttoivat pitää pölyt mahassaan ja pyhiinvaellusmatkani kaupungin sydämeen sympaattisen pienelle Millerntor-stadionille toteutui.

Oikean urheiluhengen mukaisesti vastustajan kannattajat ja pelaajat toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja jopa vierailevan Leverkusenin kannatuslaulu soitettiin peliä ennen. Oikea paikka katsomokulttuuriin kokemiseen oli luonnollisesti perinteinen seisomakatsomo, jossa tilaa vaikutti olevan niukemmin kuin Stockan hisseissä Hullujen Päivien aikaan. Puskimme sinne kuitenkin määrätietoisesti oluttuoppeinemme ilmaista viinaa haistaneen toimittajan sitkeydellä. Tämä olisi yleisesti oiva tapa joukkotappelun lietsomiseen, vaan ei tässä ryhmässä – tunkeutujille raivattiin riittävä seisomatila, jonka jälkeen halailtiin ja skoolattiin. Peli käynnistyi. 

Helposti opittavat kannustuslaulut raikuivat taukoamatta. Kulmapotkujen aikana kilisteltiin avainnippuja (millä symboloitiin luiden kalistamista; St Paulin tunnuksena on merirosvohenkinen pääkallo ja sääriluut). Harmittavasti kotijoukkue ei onnistunut maalinteossa, joten kuuluisa olutsuihku jäi kokematta. Ottelun loputtua voittanutta vierasjoukkuetta sai ansaitsemansa aplodit, jonka jälkeen katsomot hitaasti tyhjentyivät lähialueen baareihin jatkopeleihin. Tappiosta huolimatta voivat paulilaiset aina juhlia, sillä tämähän on vain jalkapalloa. Nyt laulankin entistä ylpeämmin: ”We love Sankt Pauli, we do!”

Jalkapallokulttuurin merkitystä ei voi väheksyä, jos pelaajia ja valmentajia lyödään ritareiksi, mutta missä siinä on oikein kyse? Kertooko se enemmän ihmisten henkisestä köyhyydestä vai ehkä nyky-yhteiskunnasta, jossa suurperheet on pitänyt korvata toisenlaisella yhteisöllä? Tai ehkä jalkapallo vain onkin se maailman suurin uskonto, jolla täytetään ihmisten luontaista tarvetta kuulua johonkin. Voitaisiinko sitä jopa käyttää sotimisen sijasta valtioiden välisten konfliktien ratkomiseen, jotta vältyttäisiin sivullisiin ja infrastruktuuriin kohdistuvilta vahingoilta (tosin Saksan mahdollisuudet maailmanvalloitukseen paranisivat merkittävästi…)? Aivan sama. Minulle se joka tapauksessa edustaa vain erinomaista viihdettä ja värikästä tapaa kokea vieraita kulttuureja ympäri maailmaa. Suuntaankin Hampurista montaa kokemusta rikkaampana lämpimämpää aurinkoa kohden.

yleistä lukijoille.

Niin kovin monet matka-blogit muistuttavat toisiaan. Ne ovat lähinnä kirjoittajaa itseään lämmittävien matkamuistojen kirjaamista päiväkirjamaiseen tarinaan, joita tehostetaan epäsuomalaista valoa hohtavilla matkakuvilla kateutta herättävistä paikoista. Valitettavasti niiden kiinnostavuus himmenee, jos lukija ei ole itse sattunut olemaan paikalla. Haluan olla erilainen. En aio vältellä kateuden herättämistä, mutta blogini tavoitteena on muutoin erottua joukosta kuin tyhjä rutistettu kaljatölkki koskemattomalta valkealta paratiisirannalta. 

Pyrin poimimaan kohtaamistani kulttuureista syvempään pohdiskeluun pikantteja yksityiskohtia, jotka kuitenkin jollakin veikeällä tavalla linkittyvät matkani etenemiseen. Aihevalinnat ja niiden käsittelytapa avaavat ikkunoita, joista pääset tirkistelemään henkisen matkani etenemistä. Toivottavasti viihdyt tekstieni parissa ja pääset näin osallistumaan elämäni seikkailuun. Blogini on kirjoitettu luettavaksi.

Varoitus lukijalle: Kirjoitukset saattavat epähuomiossa sisältää toisinaan ihan oikeitakin ajatuksia!