Suomalainen jalkapallofani joutuu toisinaan kitkeränä perustelemaan oman lajinsa suosiota aiheeseen perehtymättömille. Jääkiekkoilijoiden ja mäkihyppääjien maassa häntä pidetään vähintäänkin omituisena ja todennäköisesti myös henkiseltä elämältään vakavasti köyhtyneenä. Toisaalta, jos mietitään millaista potkupallo kotimaassamme on, niin kritiikki lienee perusteltua. Miettikääpä kuinka hulluksi leimautuisi lätkäpaidassaan ja Jofa-kypärässään kookospähkinöitä lätkivä Mosambikilaisen heimopäällikön poika? Vaan eipä tarvitse mennä kovinkaan kauas rajojemme ulkopuolelle, niin jalkapallo on lajien kuningas, jonka ympärille rakentuneet kulttuuri ja traditiot ovat kiinteä osa yhteiskuntaa.
Varmasti yksi maailman persoonallisimmista jalkapallojoukkueista on Hampurilainen Fc Sankt Pauli, jonka juuret ulottuvat syvälle Reeperbahnin boheemeissa taitelijapiireihin ja työväenluokkaan. Poikkeuksellista on joukkueen arvomaailmaan kuuluva vastustajien rehti kunnioittaminen ja kannustaminen, minkä takia se onkin vastustajille mieluinen vieraspeli. Samasta suvaitsevaisuudesta kertonee myös stadionilta löytyvä lastentarha, joka vapauttaa vanhempien kannattajien kädet katsomoon oluttuoppeja kannattelemaan. Minut saksalainen ystäväni Chris onnistui käännyttämään faniksi ilman että olin nähnyt otteluakaan – joten luonnollisesti halusin kokea sellaisen livenä. Keväällä matka pysähtyi islantilaiseen tuhkapilveen, mutta tällä kertaa onneksi tulivuoret malttoivat pitää pölyt mahassaan ja pyhiinvaellusmatkani kaupungin sydämeen sympaattisen pienelle Millerntor-stadionille toteutui.
Oikean urheiluhengen mukaisesti vastustajan kannattajat ja pelaajat toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja jopa vierailevan Leverkusenin kannatuslaulu soitettiin peliä ennen. Oikea paikka katsomokulttuuriin kokemiseen oli luonnollisesti perinteinen seisomakatsomo, jossa tilaa vaikutti olevan niukemmin kuin Stockan hisseissä Hullujen Päivien aikaan. Puskimme sinne kuitenkin määrätietoisesti oluttuoppeinemme ilmaista viinaa haistaneen toimittajan sitkeydellä. Tämä olisi yleisesti oiva tapa joukkotappelun lietsomiseen, vaan ei tässä ryhmässä – tunkeutujille raivattiin riittävä seisomatila, jonka jälkeen halailtiin ja skoolattiin. Peli käynnistyi.
Helposti opittavat kannustuslaulut raikuivat taukoamatta. Kulmapotkujen aikana kilisteltiin avainnippuja (millä symboloitiin luiden kalistamista; St Paulin tunnuksena on merirosvohenkinen pääkallo ja sääriluut). Harmittavasti kotijoukkue ei onnistunut maalinteossa, joten kuuluisa olutsuihku jäi kokematta. Ottelun loputtua voittanutta vierasjoukkuetta sai ansaitsemansa aplodit, jonka jälkeen katsomot hitaasti tyhjentyivät lähialueen baareihin jatkopeleihin. Tappiosta huolimatta voivat paulilaiset aina juhlia, sillä tämähän on vain jalkapalloa. Nyt laulankin entistä ylpeämmin: ”We love Sankt Pauli, we do!”
Jalkapallokulttuurin merkitystä ei voi väheksyä, jos pelaajia ja valmentajia lyödään ritareiksi, mutta missä siinä on oikein kyse? Kertooko se enemmän ihmisten henkisestä köyhyydestä vai ehkä nyky-yhteiskunnasta, jossa suurperheet on pitänyt korvata toisenlaisella yhteisöllä? Tai ehkä jalkapallo vain onkin se maailman suurin uskonto, jolla täytetään ihmisten luontaista tarvetta kuulua johonkin. Voitaisiinko sitä jopa käyttää sotimisen sijasta valtioiden välisten konfliktien ratkomiseen, jotta vältyttäisiin sivullisiin ja infrastruktuuriin kohdistuvilta vahingoilta (tosin Saksan mahdollisuudet maailmanvalloitukseen paranisivat merkittävästi…)? Aivan sama. Minulle se joka tapauksessa edustaa vain erinomaista viihdettä ja värikästä tapaa kokea vieraita kulttuureja ympäri maailmaa. Suuntaankin Hampurista montaa kokemusta rikkaampana lämpimämpää aurinkoa kohden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti